(Julkaistu Pohjalainen-lehdessä)

Lapsissa on maamme tulevaisuus. Jokaisen lapsen täytyy saada kokea onnellinen ja turvallinen lapsuus huolimatta vanhempiensa varallisuudesta, terveydentilasta tai työtilanteesta. Suomi on useaan kertaan valittu maailman parhaaksi maaksi olla äiti. Suomen tulee kuitenkin lisäksi olla maa, jossa lapsella on maailman parhaat edellytykset kasvaa onnellisena aikuiseksi ja yhteiskunnannan täysivaltaiseksi kansalaiseksi. Näin ei valitettavasti vielä aina ole. Itselläni on kaksi merkittävää roolia: toimia äitinä perheeni kolmelle pojalle, sekä työskentely vastuullisessa ja nopeatahtisessakin työssä. Tiedän siis, mitä on työn ja perheen yhdistäminen. Se ei ole aina aivan yksinkertaista, sovittelemistaitoa on tarvittu. Työ ja perhe eivät saa olla Suomessa keskenään kilpasilla, koska sellaisessa kilpailussa häviävät kaikki. Tasapainoinen työelämä ja hyvinvoiva perhe ovat toimivan yhteiskunnan tärkeimpiä rakennuspalikoita. Lapsiperheisiin tulee panostaa ja läpsilisiä täytyy korottaa, ei missään tapauksessa pienentää. Lisäksi perheet, jotka eivät syystä tai toisesta pysty tarjoamaan lapsilleen turvallista ja onnellista lapsuutta, tarvitsevat apua. Lasten pahoinvoinnille on tehtävä nopeasti jotain, jo ennaltaehkäisevästikin. Yhteiskunta voi tarjota apua yksinkertaisesti esimerkiksi perustettavan perhekeskusten verkoston avulla. Keskuksesta voisi saada tarvitsemiaan arkea tukevia palveluita matalan kynnyksen periaattein ja tilat voisivat toimia myös kohtaamispaikkana ja vertaistuen mahdollistajana. Perhekeskuksen avulla vanhemmat löytäisivät tarvitsemansa avun helposti ja esimerkiksi aiemmin tarjolla ollutta kotiapua olisi yksinkertaista jälleen järjestää. Osaavia työntekijöitä sekä käyttökelpoisia tiloja perhekeskuksille varmasti löytyy - tämä poistaisi osaltaan työttömyyttä sekä toisi järkevää käyttöä tyhjillään oleviin tiloihin, mutta ennen kaikkea panostaisi maamme tulevaisuuteen, lapsiin, ja olisi täten rahassa mittaamatoman arvokasta. Taloudellisinta on toimia nyt.

Janina Lepistö

äiti, arkkitehti

(Julkaistu Pohjalainen-lehdessä)

Seurattuani medioista samaa sukupuolta olevien parien julkisuuteen tulemistaan, muistui jälleen kerran mieleeni vanha sanonta, että kukas sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. Tullakseen huomioiduksi, täytyy pitää ääntä itsestään. Mutta entä ne, jotka eivät pysty äänenpitämiseen? Ihmiset, jotka eivät osaa tai pysty puhumaan, kirjoittamaan, tulemaan esiin? Kuka heidän "hännän nostaa", kuka heidän puolestaan puhuu? Erityisryhmien, vanhusten ja lasten asiat täytyy aidosti huomioida ja heidän puoliaan pitää. Kaikilla tasoilla, suunnittelusta toteutuksiin. Aitoa tasa-arvoa on, kun kaikkia kohdellaan samalla tavalla ja kaikilla on aidosti yhtäläiset mahdollisuudet elää ja toimia.

Perheessäni on kolme erityistarpeista lasta ja heidän kauttaan olen nähnyt läheltä, miten upeasti Vaasassa on esimerkiksi vammaisten asiat parantuneet vuosi vuodelta. Vammaisia ihmisiä näkee yhä enemmän osallistumassa tilaisuuksiin ja tapahtumiin. Osallistuin varhaisteininä kansainväliselle suurleirille Norrköpingissä ja jo silloin huomasin, että ainoastaan Ruotsista oli vammaisia osallistujia. Nykyisin Suomessakin vammaisuus koetaan enää onneksi vain yhtenä ihmisen ominaisuutena. Mutta erityislastemme kautta olen myös tustunut uusiin ihmisiin ja nähnyt sen toisen puolen - uupuneet erityistä tukea tarvitsevan, pitkäaikaissairaan lapsen vanhemmat, jotka eivät jaksa enää pitää lapsensa puolia tai ainakaan huolehta itsestään asianmukaisesti. Tällaiset perheet tarvitsevat kovasti apua. Sama koskee terveiden lasten perheitä, joissa syystä tai toisesta lopenuupuneet vanhemmat tarvitsevat apua. Apua on kyllä saatavilla, mutta ellei sitä jaksa tai osaa hakea, jäävät ne tukitoimien ulkopuolelle. Tämä luo entisestään epätasa-arvoa kansalaistemme välille. Paitsi väsyneet vanhemmat, myös nämä väsyneiden vanhempien lapset ovat epätasa-arvoisessa suhteessa muihin kansalaisiimme. Itse olen tätä asiaa koettanut aktiivisesti parantaa mm. erilaisissa erityistukea tarvitsevien lasten vertaistukiryhmissä, mutta työsarkaa on vielä paljon. Haastanpa tässä samalla kaikki erityislasten lasten vanhemmat mukaan Leijonaemoihin! Googlaamalla Leijonaemot löytyy lisätietoa toiminnasta ja liittymisestä. Vertaistuki ja ajankohtaisten tiedon saanti on ensiarvoisen tärkeää ja voimaannuttavaa. Myös taloudellinen tasa-arvo tavallisten lapsiperheiden sekä lapsettomien talouksien välillä on kasvanut huolestuttavasti. Lapsilisän leikkaus lisäsi kuilua entisestään. Vielä on paljon tekemistä, jotta Suomesta saadaan aidosti tasa-arvoinen maa.

Janina Lepistö

arkkitehti, Leijonaemo

(Lähetetty Pohjalainen-lehteen ennen valtuuston kokousta, missä oli listalla kaupunginjohtajakysymys sekä kaavoituksen siirtäminen teknisen johtajan alaisuuteen.)

Arkkitehtuuri ja yhdyskuntasuunnittelu ovat olleet viimeajat uusien haasteiden edessä, kun on jouduttu ottamaan huomioon aiempien vaatimusten (maan- ja kiinteistönomistajien sekä muiden käyttäjien intressit, luonnonympäristö, kaupungin strategiat, kaupunkikuvallinen ilme, jne.) lisäksi myös ilmastonmuutoksen myötä odotettu sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen. Odotettavissa on kovia sateita ja tuulia, tulvia ja lumimyrskyjä. Muutokseen voidaan sekä sopeutua uudistamalla rakentamista että hillitä ääri-ilmiöitä oikeanlaisella yhdyskuntasuunnittelulla. Katseet pitäisi kääntää yhä enemmän täydennysrakentamiseen sen sijaan, että avattaisiin kovin kaukaa kokonaan uusia ja suuria aluerakentamiskohteita. Avainasemassa ovat lyhyet välimatkat, jotta autoilua voitaisiin vähentää joukkoliikenteen kehityksen lisäksi kevyen liikenteen voimin. Ideaalitilanne olisi, että perille pääsisi kävellen tai pyöräilemällä. Myös esimerkiksi tuulisuutta voidaan vähentää sijoittamalla rakennuksia entistä tiiviimmin sekä rakentamalla kaarevia katuja. Tällainen luo oikein toteutettuna myös entistä viihtyisämpää elinympäristöä.

Yhdyskuntasuunnittelu ja sitä toteuttavat eri kaavoitustasot (yleis- ja asemakaavoitus) ovat laaja-alaista strategista suunnittelua. Yhdyskuntasuunnittelu tarkoittaa, että esitellään perustellusti, miten asioiden pitäisi olla, kun on huomioitu kaikki suunniteltavana olevan alueen vaatimukset. Alueen käytännön toteutuksesta vastaavat sitten toiset tahot, strategisten suunnitelmien toteuttajat. Kokonaisnäkemyksen saavuttaminen on haasteellinen työ. Ongelmia nousee, jos asioita tarkastellaan aina yhden alan näkökulmasta kerrallaan. Täten strateginen suunnittelu ja toteutus tulisi pitää erillään. Yhteys yhdyskuntasuunnittelusta toteutukseen pitäisi kuitenkin toimia siten, että oleellinen tieto kulkisi koko prosessin alusta loppuun. Yleisenä tavoitteenahan on miellyttävä elinympäristö, jossa kaikilla alueen käyttäjillä olisi mukavat ja viihtyisät oltavat.

Janina Lepistö

Arkkitehti SAFA